En ole kirjoittanut tähän blogiin kahteen ja puoleen vuoteen - oman sukupuolenkorjausprosessini dokumentointi ei sitten lopulta ollutkaan Se Juttu. Nyt ajattelin kuitenkin uudelleenvaljastaa hyvän valmiin alustan noin yleisesti transaiheisten kysymysten ei-akateemiseen pohdintaan.
----
Maija Haaviston blogissa (linkitän myöhemmin tänään) nousi kommenttiosiossa keskustelua rohkeudesta, kehumisesta ja kannustamisesta transsukupuolisuuteen liittyen. Nimimerkki Jon esitti monia hyviä kysymyksiä, joita halusin pohtia vähän perusteellisemminkin. Vastauksesta tuli sen verran pitkä, että julkaisen sen täällä.
"[J]os mietitään minkälaista kohtelua transsukupuoliset ihmiset usein saavat – ja tästä syystä osa heistä ei uskalla lähteä transprosessiin vaikka haluaisivat, niin eikö sitä, että lopulta tuohon prosesssiin ryhtyy, voida pitää rohkeutena?"
Joillekin se on rohkeutta. Joillekin toisille se on rohkeuden loppumista. Se voi varmasti myös olla yhtä aikaa näitä molempia, tai ei kumpaakaan. Joillekin se on luonteva valinta, jotkut vastustavat sitä pitkään erilaisista syistä. Joillekin se on paras vaihtoehto, toisille ainoa, ja jotkut päätyvät jättämään prosessin kesken niin ikään eri syistä ja eri tilanteissa.
En katso, että transprosessiin lähtöä voitaisiin kategorisesti pitää rohkeana tekona. Minulle se varmastikaan ei sitä ollut.
"Jos ei, niin mitä rohkeus sitten oikein on?"
Hyvä kysymys. Kai se liittyy omien pelkojen ja ulkopuolisten uhkien voittamiseen. Tunsin olevani rohkea ne muutamat ensimmäiset kerrat, kun puhuin omasta transsukupuolisuudestani julkisesti - silloin se pelotti. Nykyään se on luonteva osa arkeani, eikä tunnu erityisen rohkeutta vaativalta (toisin kuin esimerkiksi puhujanpönttöön kiipeäminen riippumatta siitä, mistä olen puhumassa!) tai erikoiselta.
Samoin sukupuolenkorjausprosessi tutkimusvaiheineen, hidasteineen, turhauttavuuksineen ja vähittäisine saavutuksineen muodostui pian osaksi sen aikaista arkeani. Jaksaminen oli koetuksella ja monet itkut tuli itkettyä erilaisten vastoinkäymisten ja väsymisten yhteydessä, mutta eteenpäin rämpiminen ei koskaan ollut rohkeudesta kiinni - sen sijaan tarvitsin sinnikkyyttä, taistelutahtoa ja läheisteni rakkautta ja tukea.
"Eikö ylipäätään se, että uskaltaa olla asiassa kuin asiassa oma itsensä (ja näyttää sen), ympäröivän yhteiskunnan syrjivistä asenteista huolimatta, ole rohkeutta?"
Tämä on sinänsä eri asia kuin transsukupuolisuus itsessään - ja aika harva transsukupuolinen myöskään uskaltaa tai haluaakaan "olla asiassa kuin asiassa oma itsensä ja näyttää sen" aina ja kaikkialla. Edes minä en kanna arkielämässäni selässäni kylttiä "olen transsukupuolinen, kysy minulta loukkaavia kysymyksiä genitaaleistani".
Olen toki ehkä epätavallisen julkinen eläin tässä suhteessa. En kuitenkaan pidä sitä omalla kohdallani erityisen rohkeana: en ole vakavassa vaarassa tulla syrjityksi lähipiirissäni, opiskelupaikassani tai tulevassa työelämässä (opiskelemani alan ansiosta). En ole koskaan kohdannut väkivallan tai hylätyksi tulemisen uhkaa transsukupuolisuuteni takia. Olen onnekseni päätynyt sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa kaapista ulkona eläminen on monella tavalla käytännöllisempää, helpompaa ja hyödyllisempää kuin historiani salaaminen.
"Oletetaan, että ystäväni, joka on pitkään halunnut ryhtyä transprosessiin, mutta ei ole uskaltanut, lähtee siihen lopulta. Mitä minun tulisi hänelle sanoa? Onko rohkaiseminen/kannustaminen kielletty? Tulisiko minun sanoa vain varovaisen maltillisesti, että “ok, hyvä niin”?"
Tietenkään rohkaiseminen ja kannustaminen ei ole kielletty - ja koska kyseessä on hypoteettinen ystäväsi, voidaan olettaa, että osaat hänet tuntevana valita sopivat tavat ilmaista tukesi. Mikäli ei tule mitään mieleen, tai jos pelkäät ettet osaa sanoa oikeita asioita, aika hyvä vaihtoehto on (omin sanoin ilmaistuna tietenkin): "Olet ystäväni ja hyvinvointisi on minulle tärkeää. Haluan tukea sinua parhaani mukaan. Mitä voin tehdä?"
Kehumistakaan ei pidä pelätä - kannattaa kuitenkin miettiä tarkkaan, millaiset kehut ovat kaivattuja ja tarpeellisia. Transsukupuolisena tulee helposti nähdyksi vain ja ainoastaan epätyypillisen sukupuolen ja siihen liittyvän lääketieteellis-byrokraattisen prosessin kautta. Vaikka varsinkin prosessin alkuvaiheessa omatkin ajatukset pyörivät helposti lähes yksinomaan näiden juttujen ympärillä (ja siinä vaiheessa voi tuntua mukavaltakin kuulla olevansa rohkea, kun uskalsi lähteä), tulee monille sen jälkeen nopeasti tarve tulla nähdyksi ihmisenä, ei sukupuolenkorjausprosessinaan.
Oma prosessini alkaa olla takanapäin, ja vaikka puhunkin siitä ja transsukupuolisuudesta yleisemmin ihan mielelläni, en kaipaa henkilökohtaista tukea tai kehuja siihen liittyen. En kaipaa kannustusta sukupuolessani elämiseen. Rohkeaksi kehuminen ja "vau, sulla on varmaan ollut tosi rankkaa" -tyyppiset päivittelyt korostavat erillisyyttä ja erityisyyttä, kuilua "normaalien" ja "toisten" välillä - samoin kuin kommentit siitä, kuinka olen "miehistynyt tosi paljon" viimeisen tapaamiskerran jälkeen. Tässä vaiheessa "ok, hyvä niin" on yksi niistä paremmista vaihtoehdoista.
Jos minua haluaa kehua, voi puhua siitä, että graduni etenee aikataulussa, että tunnistin alkavan burn outin ajoissa ja tunnustin itselleni ja muille, etten pysty kaikkeen haluamaani, että jaksan puhua tasa-arvopolitiikasta cisheteronormatiivisten setien ja tätien kanssa, vaikka se tuntuu pään hakkaamiselta seinään tai siitä, että elämänhallintani kehittyy koko ajan paremmaksi.
----
Pääpointtini on ehkä seuraavanlainen: Kehu, kannusta ja arvosta ihmistä yksilönä, älä oletetun ryhmästereotypian kuvana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti